Pohjois-Korea on tunnettu loikkareistaan. Köyhyyttä, nälkää ja kontrolliyhteiskuntaa pakoon lähteneiden vuosittainen määrä on jo pitkään laskettu tuhansissa, sillä yhdeksänkymmentäluvulla maata piinannutta nälänhätää ei ole vieläkään saatu kääntymään voiton puolelle. Esimerkiksi vuonna 2004 World Food Programme arvioi, että 57 % pohjoiskorealaisista ei saanut tarpeeksi ravintoa pysyäkseen terveenä. Pohjoisen ja etelän ”viileähköjen” välien vuoksi Koreoiden rajalinja on raskaasti aseistettu ja miinoitettu, minkä vuoksi pakenevat loikkarit eivät pyri suoraan rajalinjan yli Etelä-Koreaan. Tavallisempi reitti ulos stalinistisesta utopiasta löytyy maan pohjoisosista, jossa Pohjois-Korealla on pitkä maaraja Kiinan kanssa. Etenkin luode on suosittu pakosuunta. Pohjois-Korean ja Kiinan rajan määrittävä Jalujoki on helppo ylittää talvisin kävelemällä jäätyneen virran yli.
Mutta kaikki loikkarit eivät kuitenkaan pyri ulos Pohjois-Koreasta. Osa ui vastavirtaan.
Loikkaaminen Pohjois-Koreaan on huomattavasti harvinaisempi ilmiö kuin karkaaminen vastakkaiseen suuntaan, pois Pohjois-Koreasta. Joidenkin tietojen mukaan yli 25 000 pohjoiskorealaista on loikannut etelään maan 60-vuotisen historian aikana ja 100 000–300 000 on paennut Venäjälle tai Kiinaan. Pohjois-Koreaan on Etelä-Korean yhdistymisministeriön mukaan loikannut vain satoja eteläkorealaisia Korean sodan päättymisen jälkeen.
Tilastoja ei ilmeisesti etelän loikkareiden osalta pidetä, mutta etenkin kuuluisimmat ja tuoreimmat tapaukset on uutisoitu kattavasti Etelä-Korean mediassa. Korkea-arvoisin eteläkorealainen loikkari lienee Choe Deok-sin (romanisaatiosta riippuen myös Choi Duk Shin). Vuonna 1914 japanilaisvallan alla Korean pohjoisosissa syntynyt Choi oli Kiinan ja Yhdysvaltain sotilasakatemioissa oppinsa kerännyt sotilas, joka toimi Yhdysvaltain joukkojen 11. divisioonan komentajakenraalina Korean sodan aikana.
Vuonna 1961 Etelä-Korean kiistellyimmän hahmon Park Chung-heen johdolla toteutettiin veretön sotilasvallankaappaus, jossa armeija otti käsiinsä maan käskyvallan. Park oli arvoltaan kenraalimajuri ja Choin hyvä ystävä. Ystävyyssuhde tuoreeseen valtionpäämieheen oli Choille tuottoisa ja sen turvin hän junaili itselleen Etelä-Korean ulkoministerin pestin. Tehtävänhoito ei kestänyt kauan, sillä vuonna 1963 maahan palautettiin siviilihallinto etelän vahvimman liittolaisen Yhdysvaltojen ja presidentti John F. Kennedyn painostuksesta.
Seuraavat vuodet Choi toimi Etelä-Korean suurlähettiläänä Länsi-Saksassa. Kaikki ei entisellä sotilaalla mennyt aivan suunnitellusti 60- ja 70-luvuilla, sillä hän päätyi hakemaan turvapaikkaa Yhdysvalloista vuonna 1977. Turvapaikan hakemisen taustalla oli mahdollinen ja ilmeisen todennäköinen uskonnollisen yhdyskunnan varojen kavaltaminen, jonka tultua ilmi hän koki Etelä-Koreassa asumisen mahdottomaksi. Turvapaikka Pohjois-Amerikassa ei varmasti ollut viisaimpia mahdollisia peliliikkeitä Yhdysvaltain ja Etelä-Korean läheisten suhteiden vuoksi. Lopulta Choi loikkasi Pohjois-Koreaan vuoden 1986 aikana.
Choi pakeni pois kapitalistisen blokin vaikutuspiiristä yhdessä vaimonsa Ryu Mi-yongin kanssa, jättäen kaikki lapsensa etelän puolelle.
Pariskunnan saapuminen oli pohjoisen propagandakoneistolle lottovoitto. Heidät otettiin lämpimästi vastaan Kim Il-sungin kommunistiseen ihmemaahan. Pohjois-Korean valtionjohto alkoi nähdä edessään yhä hauraamman kuvan yhteiskunnallisesta utopiastaan, joka tarvitsi kipeästi propagandavoittoja, eikä siksi katsonut merkitykselliseksi edes Choin Korean sodan aikaisia tempauksia, jolloin hän oli johtanut joukkonsa kahteen kommunistien joukkomurhaan. Sancheong-Hamyangin ja Geochangin verilöylyissä eteläkorealaiset hyökkäsivät kyliin tappaen yhteensä noin 1400 Pohjois-Koreaa tukevaa aseetonta siviiliä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia. Hieman epäilyttävästä historiastaan huolimatta maahan saapunut parivaljakko värvättiin huomattaviin luottamustehtäviin. He muun muassa johtivat vuorollaan Isänmaan Rauhaisan Yhdistymisen Komiteaa, joka myöhemmin sai aikaiseksi Koreoiden jaon vuoksi erotettujen perheiden jälleenyhdistämistilaisuuksia. Lisäksi heidän aktiviteetteihinsä kuului saman uskonnollisen yhdyskunnan luotsaaminen, jonka rahoja he olivat kavaltaneet palattuaan Länsi-Saksasta Etelä-Koreaan.
Choi kuoli vuonna 1989, mutta Ryu lienee edelleen elävien kirjoissa ja vaikuttaa ponnekkaasti Pohjois-Korean maaperällä. Parin menestyksekäs tarina on esimerkki häikäilemättömästä opportunismista, eikä niinkään vilpittömästä vasemmistolaisuudesta. Eräs toinen kuuluisa pohjoiseen loikannut eteläkorealainen hahmo sai kokea karvaasti, etteivät vilpittömät aikeet ja filantropia vie pohjoisessa kovinkaan pitkälle.
Oh Kil-nam on eteläkorealainen taloustieteilijä, joka syntyi niemimaan eteläosassa vuonna 1942. Hän valmistui vuonna 1970 Seoul National Universitysta pääaineenaan saksalainen kirjallisuus. Kielitaitoisena ja opinjanoisena hän pakkasi matkalaukkunsa ja suuntasi Saksaan tarkoituksenaan opiskella tulevaa leipälajiaan, taloustieteitä. Opiskelu luonnistui ja Oh väitteli lopulta itsensä taloustieteen tohtoriksi asti. Vuonna 1985 julkaistun väitöksen aihe oli marxilaisten kehittämä työnarvoteoria.
Tuore tohtori palasi Etelä-Koreaan ideaologian palo silmissään ja hänestä tuli aktiivinen autoritaarisen oikeistovallan vastustaja. Oh’n päässä kypsyi ajatus isänmaansa, yhden Korean, auttamisesta, jonka hän katsoi toteutuvan parhaiten työskentelemällä ekonomistina kommunistisessa Pohjois-Koreassa. Hänen vasemmistoaktivisminsa oli herättänyt pohjoiskorealaisten huomion, jotka alkoivat suostutella Ohta loikkaamaan pohjoiseen. Varsinaisen pääasian, ekonomistin työpaikan, lisäporkkanaksi tarjottiin ilmaista hoitoa Oh’n vaimon sairastamaan hepatiittiin.
Vaimon vastusteluista huolimatta Oh, hänen vaimonsa ja heidän kaksi lastaan loikkasivat Pohjois-Koreaan marraskuussa 1985 vain huomatakseen, että heitä oli huijattu. Totuus oli karu. Ei ekonomin työtä, eikä hoitoa hepatiittiin. Ainoastaan kuukausien intensiivinen aivopesukuuri ja työ radiokanavalla pohjoisen propagandatyön välineenä.
Heti seuraavana vuonna onnistuneen käännytystyön elävä esimerkki Oh lähetettiin Eurooppaan suostuttelemaan lisää itsensä kaltaisia eteläkorealaisia opiskelijoita loikkaamaan pohjoiseen. Oh’n vaimo suositteli Ohta pakenemaan, kunhan hän pääsisi Eurooppaan. Näin Oh myös teki. Loikkauksen seurauksena Oh’n perhe lähetettiin pohjoisen keskitysleireille, jotka ovat kartuttaneet mainettaan nykymaailman helvetillisimpinä paikkoina.
Oh’n ja hänen perheensä välillä alkoi pitkä ja piinaava hiljaisuus.
Muutama vuosi sitten Pohjois-Korean viranomaiset lähettivät Oh’lle viestin, jossa he väittävät hänen vaimonsa kuolleen tautiin, jota perhe tuli maahan hoitamaan, hepatiittiin. Tiedon todenperäisyydestä ei ole takeita. Oh asuu edelleen Etelä-Koreassa eikä ole nähnyt perhettään sitten loikkaamisensa vuonna 1986.
Oh’n äärimmäisen surullinen tarina on karmiva osoitus siitä, mitä Pohjois-Korean yhteiskunnalla on eteläkorealaisille tarjota. Huolimatta tarinan saamasta huomiosta, on pohjoiseen yrittäjiä riittänyt aina näihin päiviin saakka. Viimeisimpien tapauksien joukossa on yksi erikoisuus.
Viime syksynä Pohjois-Korea teki odottamattoman eleen ja palautti 6 eteläkorealaiseksi loikkariksi määrittelemäänsä henkilöä takaisin rajan toiselle puolelle. Osan heistä uskotaan saapuneen pohjoiseen jo helmikuussa 2010 tarkoituksenaan tavata suuri johtaja Kim Jong-Il. Syytä halulle pitää juttutuokio jo edesmenneen johtajan kanssa ei tiedetä. On myös epäselvää onnistuiko joukkio kunnianhimoisessa tavoitteessaan. Ihmisten päästäminen ulos maasta, saati sitten loikkareiden palauttaminen, on erittäin harvinainen ele Pohjois-Korealta. Erikoisen vapautuksen tarkoituksena arvellaan olleen kylmien eteläsuhteiden lämmittäminen.
Syksyn toinen julki tullut tapaus ei päättynyt yhtä onnellisesti. Syyskuun 16. päivä eteläkorealaiset rajavartijat havaitsivat siviilin uimassa joen yli Pohjois-Koreaan. Mies ei totellut pysähtymis- ja palaamiskäskyjä, jolloin hänet päätettiin ampua loikkauksen estämiseksi.
Tätä edeltävä tiedossa oleva yritys sattui vuonna 2009, jolloin loikkari puhkaisi reiän demilitarisoitua aluetta rajaavaan aitaan ja pakeni sen kautta pohjoiseen. Mies oli etsintäkuulutettu poliisin toimesta pahoinpitelystä syytettynä. On pienoinen ihme, miten hän selvisi hengissä miinoitetun ja aseistetun rajan yli. Pohjoisen uutistoimisto kertoi miehen olevan maan ”lämpimässä hoivassa”, joka ei toivottavasti tarkoita samaa kuin 2007 loikanneen eteläkorealaisen kohdalla. Pohjoisen viranomaiset langettivat hänelle puolentoista vuoden vankeustuomion tämän saavuttua toiveikkaana juchelandiaan.
Vastaanotto ei siis aina ole lämmin, ainakaan propagandakuplan ulkopuolella. Varsinaisia yleispäteviä syitä pohjoiseen loikkaamiselle on vaikea löytää, toisin kuin etelään suuntautuvan pakolaisvirran kohdalla. Syyt loikkaamiselle näyttävät olevan hyvin moninaiset, eivätkä ne liity enää elintasoeron jatkuvasti kasvaessa ja etelän demokratisoituessa vallitsevaan hyvinvointiin tai yhteiskuntajärjestykseen. Eteläkorealaiset näyttävät pakenevan pohjoiseen omia huonoja valintojaan, sillä siellä kaiken voi ainakin periaatteessa aloittaa alusta. Jos hyvin käy, voidaan pohjoisessa jopa palkita loikkareita propagandaväritteisellä julkisuudella ja kohtuullisella työllä valtion mannekiinina.
Pohjois-Koreaan loikanneista ihmisistä suurin osa on eteläkorealaisia. Kuuluisimmat loikkarit tulevat kuitenkin muualta ja kuuluvat siksi vähemmistöön korealaisiin kohtalotovereihinsa verrattuna. Vähemmistön koko on tiettävästi kuusi ja tapausten julkiseen huomioon on vaikuttanut etenkin heidän kotimaansa: Yhdysvallat.
Ylivoimaisesti eniten mielenkiintoa länsimaissa herättäneet tapaukset ovat näiden kuuden amerikkalaisen sotilaan loikkaukset kommunistiseen Pohjois-Koreaan. Suurin syy lienee yhdysvaltalaismedian dominoiva asema maailman tiedonvälityksessä, jossa pettureita nostetaan nykyään mielellään esille patriotismin kasvattamiseksi. Tapaukset ovat jo vuosikymmeniä vanhoja, mutta niistä puhutaan edelleen.
Kommunistiseen utopiaan hurmaantuneiden loikkaukset alkoivat ulkomaalaisten osalta Korean sodan jälkimainingeissa vuonna 1953. Sodan aikana kiinalaisten ja pohjoiskorealaisten liittouma oli saanut vangikseen 3597 amerikkalaissotilasta ja 946 brittiä, YK-vetoisten joukkojen vangittua vastavuoroisesti yli 75 000 pohjoisenliittouman sotilasta. Sotavangit oli tarkoitus vaihtaa niin sanotussa ”suuressa vaihdossa”, jolloin sotilaat pääsivät palaamaan kotimaihinsa rauhanomaisesti. Sodan kauhujen ja kommunistien väitetyn julmuuden kyllästämät amerikkalaiset saivat yllätyksekseen kuulla, etteivät 23 yhdysvaltalaissotilasta ja yksi Britannian kansalainen halunneetkaan palata takaisin etelän puolelle. Näiden sotilaiden joukkoloikkaus varmistui 19 päivän harkinta-ajan jälkeen, joka johti lopulta 21 länsimaalaisen jäämiseen niin sanottujen vihollisten puolelle. Suurin osa loikkareista asettui Kiinaan. Ajan saatossa lähes kaikki tosin palasivat Yhdysvaltoihin.
Varsinaiset loikkausilmiöön liittyvät merkkitapaukset tapahtuivat vasta vuosikymmen myöhemmin. Tuolloin Pohjois-Koreaan loikkasi 4 amerikkalaista, heidän joukossa Pohjois-Korean kuuluisin amerikkalainen James Dresnok.
Vielä näinäkin päivinä loikkausyritykset ovat tavallisia. Loikkausta yrittävien (ja siinä oninstuvien) henkilöiden motiivit jäävät tosin harmillisen usein hämärän peittoon. Erityisen mielenkiintoisia ovat kuitenkin pohjoisesta kertaalleen paenneet henkilöt, jotka haluaisivat palata takaisin kotimaahansa.
Son Jung-hun pakeni pohjoisesta vuonna 1997. Ensin vuokratulla pakettiautolla Pekingiin ja myöhemmin Etelä-Korean Souliin. Elämä etelässä ei ole ottanut tuulta alleen, sillä sopeutuminen rahaorientuoituneeseen yhteiskuntaan on vaikeaa. Erityisen raskaasti hän kritisoi Etelä-Korean tapaa kohdella loikkareita. Son suunnitteleekin loikkaavansa takaisin Pohjois-Koreaan ja valistavansa pohjoisen ihmisiä huonosta kohtelusta. The Guardianin mukaan hän on osa kasvavaa ”tuplaloikkaajien” joukkoa.
Loikkareiden kohtaloita voi seurata enenevissä määrin vielä pitkään. Näin tapahtuu niin kauan, kunnes kysymys molempien valtioiden ajamasta yhdistymisestä on ratkennut.
Aurinko nousee idästä 