Chaebolit – Etelä-Korean jättimäiset monialayhtiöt

90-luvun alku oli ollut Etelä-Koreassa suunnattoman kasvun aikaa. Vahvasti kasvava talous oli noussut loistoonsa chaebolien, valtavien monialaisten perheyhtiöiden johdolla ja oli kipuamassa vakavasti otettavaksi haastajaksi Aasian pitkäaikaiselle talouskuninkaalle Japanille. Vuonna 1997 tapahtui kuitenkin jotain, joka oli lähellä ajaa yhteiskunnan katastrofaaliseen tilanteeseen ja horjuttaa koko valtion tulevaisuutta. Ymmärtääkseen tapahtumien luonteen, on tärkeää katsoa taaksepäin ja nähdä miten tilanteeseen lopulta päädyttiin.

Chaebolien rooli on ollut merkitsevä aina, mutta 1970-luvulta lähtien se on ollut valtion taholta vahvistettu. Kuten Suomessakin, Etelä-Koreassa valtio tuki järjestelmällisesti suuria monialayhtiöitä, koska niiden nähtiin olevan pienen maan ainoa keino murtautua kansainvälisille markkinoille. Vienti oli kaiken a ja o, sillä sen avulla vaihtotase saatiin ylijäämäiseksi. Valmistettavien tuotteiden piti olla halpoja ulkomaisille ostajille ja siksi palkkataso pidettiin alhaisena valtiovallan toimesta. Lisäksi tarvittiin heikkoa tuontia, jottei kovalla työllä ansaittu pääoma valunut heti takaisin sinne mistä se tulikin. Tuonnin hillitseminen onnistui parhaiten vanhoilla, globaalisti hyväksi havaitulla metodilla: tuontisäännöksillä. Maahantuotujen raaka-aineiden ja hyödykkeiden määrärajoitukset ja tullimaksut ovat toimineet kotimarkkinoiden suojamuurina koko ihmishistorian ajan. Myös matalat palkat tukivat osaltaan tätä pääoman kahlitsemisen päämäärää. Kun tulot ovat pienet, ei rahaa voi tuhlata ulkomaisiin tuotteisiin, joiden hinnat ovat korkeammat kuin kotimaisten.

Mitä lisääntyvälle varallisuudelle sitten tehtiin? Se investoitiin. Talouspäättäjät olivat kaukaa viisaita ja näkivät investointien kumulatiivisen vaikutuksen. Viennin tuoma pääoma investoidaan ja tuloksena on entistä suurempi tuotanto, alhaisemmat hinnat ja entistä kilpailukykyisempi vienti. Kaava on sama kuin suomalaisessa metsäteollisuudessa.

Kehitykselle asetettiin myös selkeä työnjako. Valtio teki kansalliselle taloudelle kehityssuunnitelmat, jotka chaebolien oli määrä toteuttaa. Kehityssuunnitelma tarkoittaa suunnitelmaa, joka ohjaa yhteiskuntaa päättäjien asettamia tavoitteita kohti. Kehityssuunnitelman laatiminen tapahtuu 5 vuodeksi kerrallaan virkakoneiston johdolla ja se on yhä tänäkin päivänä osa Etelä-Korean talousjärjestelmää. Viisivuotissuunnitelmien toteuttaminen käytännössä on vaikeaa, sillä se vaatii neuvotteluja yritysten kanssa niiden tulevista toimista, kuten siitä, mitä tuotetaan ja kuinka paljon. Koska valtion resurssit ovat rajalliset, voidaan neuvotteluja käydä vain isoimpien toimijoiden kanssa. Menettely johtikin yritysten pieni-suuri-jaottelun kahlitsemiseen, jolloin se alkoi toteuttaa itseään. Pienet yritykset pysyivät pieninä (tai kuihtuivat pois), koska ne eivät päässeet mukaan päättäjien neuvottelupöytiin ja isot yritykset alkoivat kasvaa entistä suuremmiksi saatuaan valtiolta mandaatin tiettyjen tuotteiden valmistukseen. Lisäksi valtio tuki vientiin suuntautuvia suuria yrityksiä takaamalla niiden rahoituksen ja suotuisat vientiolosuhteet.

Tuloksena oli erittäin kasaantunut yritysrakenne, joka hakee nykyisin vertaistaan koko maailmassa. Vuonna 1973, 30 suurinta chaebolia muodostivat vielä vain 9,8 % koko Etelä-Korean bruttokansantuotteesta. 8 vuotta myöhemmin vuonna 1981 sama joukko muodosti 30,8 % BKT:sta. Järjestelmän heikkous oli sama kuin Suomen nykypäivän kansantalouden, jossa toimialarakenne on hyvin vientivetoinen ja keskittynyt.  Kansainvälisen kysynnän laantuessa vientiriippuvaiset toimijat, oli kyse sitten Suomen teleklusterista tai jättimäisistä chaeboleista, lamaantuvat täysin. Jos yksi iso toimija kaatuu, koko kansantalous voi tulla perässä.

Oli järjestelmässä paljon positiivisiakin puolia, itse asiassa sen tulokset olivat (ja ovat) erittäin tehokkaita. Vielä 60-luvulla Etelä-Korea oli ollut teollisen tuotannon suhteen Japanin alusmaa, jossa tuotettiin paljon ja halpaa työvoimaa vaativat prosessit, samaan tapaan kuin matkapuhelintuotanto on nykypäivänä ulkoistettu Kiinaan. Nyt yritykset alkoivat aktiivisesti kopioida ulkomailla, erityisesti Japanissa, kehitettyjä teknologioita. Ainoastaan rahoitus uupui. Vastalahjaksi aggressiivisesta ohjauksesta, valtio takasi chaebolien ulkomaiset valuuttalainat. Lisäksi valtio määräsi kotimaiset pankit luotottamaan yritysten riskipitoista innovaatio- ja tuotekehitystoimintaa. Se oli helppoa, sillä kaikki liikepankit oli kansallistettu vuonna 1962. Chaebolien rahoitus taattiin, mutta ne joutuivat vastaavasti sitoutumaan suuriin vientivelvoitteisiin. Niistä oli siis virallisesti tullut koko kansan hyvinvoinnin vetureita, jotka kasvattavat tuotantoaan vain vaihtaakseen sen ulkomaiseen pääomaan ja lisätäkseen työpaikkoja kotimaassa.

Tulevaisuuteen katsottuna järjestelmä oli nerokas. Chaebolit pystyivät kehittämään toimintaansa pitkällä tähtäimellä, ilman pelkoa ulkomaisen valuutan loppumisesta. Lisäksi ne saivat rauhassa keskittyä innovoimaan uusia keksintöjä, sillä rahoitus ei ollut riippuvainen lyhyen aikavälin läpimurroista. Valtio varmisti monopoli- tai oligopoliasemat eri tuotealueilla eikä raivokkaaseen hintakilpailuun ollut ainakaan aluksi paineita.

Etelä-Korean suurimmat konglomeraatit olivat aloittaneet matkansa huipulle. Joukkoon lukeutuivat suomalaisillekin tutut Samsung, LG ja Hyundai. Suomessa ne tunnetaan lähinnä elektroniikastaan ja autoistaan. Todellisuudessa konglomeraatit ovat laajentuneet lähes kaikille kuviteltavissa oleville toimialoille.

Yksi parhaista esimerkeistä lienee Samsung Group. Se perustettiin vuonna 1938 ja sen toiminta perustui kalan, vihannesten ja hedelmien vientiin Kiinan markkinoille. Yhtiö on aikojen saatossa laajentunut räjähdysmäisesti ja yhdestä yrityksestä on tullut yritysryhmä, johon käsittää noin 80 yritystä eri toimialoilla. Samsung on maailman suurin LCD-näyttöjen, televisioiden ja matkapuhelinten valmistaja; Etelä-Korean suurin vakuutusyhtiö; maailman toiseksi suurin laivanrakentaja ja merkittävä toimija turvallisuusalalla. Samsung on myös rakentanut Dubaihin maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan.

Burj Khalifa (lähde)

Kaasua annettiin niin, että maisema vilisi silmissä. Vuodesta 1981 vuoteen 1997 talouskasvu oli keskimäärin yli 8 % vuodessa. Vaikka Suomen talouskasvua vuosina 1968 – 1975 voidaan pitää erittäin hyvänä, se oli tuolloinkin keskimäärin vain noin 4,5 % vuodessa. Vertailu kertoo hyvin siitä, kuinka kuumana Etelä-Korean talous 80- ja 90-luvuilla kävi.

Sitten tapahtui jotain merkittävää. Tammikuussa 1997 Etelä-Korean kansallinen valuutta won alkoi heikentyä. Kaakkois-Aasiasta lähtenyt talouskriisi iski salakavalasti myös Itä-Aasian uuteen hymypoikaan. Etelä-Koreasta tuli pahiten kriisistä kärsinyt Kaakkois-Aasian ulkopuolinen maa.

Tyypillisin syy kansantalouden romahdukselle on mädäntynyt systeemi, jonka toimijat syövät järjestelmää sisältäpäin. Etelä-Korea ei ollut poikkeus. Kaikki oli vaikuttanut erittäin hyvältä jo parikymmentä vuotta. ”Suunnitelmakapitalismi” yhdistettynä kungfutselaisen yhteiskunnan arvoihin näytti voittamattomalta. Etelä-Korea oli jo viimeistään 90-luvun alussa noussut vahvistettavasti maailman suurimpien talouksien joukkoon, olihan sen bruttokansantuote jo maailman 16. suurin.

Uusi vahvistunut itsetunto sai sen havittelemaan paikkaa maailman johtavien markkinatalousmaiden seurassa OECD:ssa (Organization for Economic Co-operation and Development). Ongelmana oli rahoitussektori. Se oli liian ankarasti säädelty, joten vastineeksi jäsenyydestä sitä oli dereguloitava. Kilpailu päätettiin avata ja rahoituksen tarjonta alkoi kasvaa voimakkaasti, johtaen markkinakoron huomattavaan laskuun.

Lisääntyneestä rahoituksen tarjonnasta huolimatta valtio ei muuttanut linjaansa yritysten tukemisen suhteen, vaan jatkoi lainojen takaamista. Lopputulos oli jälkikäteen katsottuna hälyttävä: halpakorkoista, erityisesti lyhytaikaista, lainaa valtion takaamana. Tarjous oli chaeboleille vastustamaton. Kasvun rahoittamista jatkettiin entistä vahvemmin velkarahalla, mikä nosti velkaantumisasteet pilviin.

Kannustinongelma huomattiin vasta kun oli liian myöhäistä. Won heikentyi lyhyellä aikavälillä niin runsaasti, että Etelä-Korean kansantaloudelle elintärkeä vienti ei enää vetänyt. Päädyttiin tilanteeseen, jossa massiivisia lyhytaikaisia lainoja ja niiden korkoja ei kyetty maksamaan, sillä tuloja ei juuri ollut. Koko pakka levisi käsiin.

Kahdessa vuodessa kolmestakymmenestä suurimmasta korealaisyrityksestä 11 ajautui konkurssiin. Paljastui, että kolmenkymmenen suurimman chaebolin velkaantumisaste ylitti 500 prosentin arvon ja oli pahimmissa tapauksissa yli 3000 %. Se tarkoittaa, että yrityksellä on jokaista omistettua wonia (tai euroa) kohti 3000 wonia (euroa) lainaa.

Hallituksen oli pakko hakea ulkopuolista apua tilanteen ratkaisemiseksi. Kasvavat lainat ja vapaapudotuksessa oleva valuuttakurssi oli saatava hallintaan, muuten maan kohtalo ei näyttäisi lupaavalta. Ratkaisut oli tehtävä nopeasti, sillä konkurssiaalto voisi huonoimmassa tapauksessa pyyhkäistä lähes kaikki suuryritykset pois talouselämästä. Se taas tarkoittaisi ennätyksiä hipovaa työttömyysastetta, jonka seurauksena maa voisi ajautua täydelliseen kaaokseen ja Pohjois-Korean sotilaallisen invaasion uhka nousisi korkeaksi.

Etelä-Korean valtio päätti kääntyä Maailman valuuttarahaston (IMF) puoleen. IMF kanavoi Etelä-Korealle 58 miljardin dollarin tukipaketin, jonka oli määrä nostaa talous ahdingosta uuteen nousuun. Ensimmäiset vaikutukset eivät olleet lupaavia. Tukipaketin vastineeksi IMF vaati keynesiläisen taloustieteen vastaisesti raha- ja finanssipolitiikan kiristämistä juuri huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Kansantalouden elvyttämistä kysyntää lisäämällä ei sallittu. Luottamus talouteen valahti matalaksi ja työttömyys lähti jyrkkään nousuun.

IMF ymmärsi löysentää ehtoja huomattuaan niiden negatiivisen vaikutuksen. Tästä alkoi talouden toipuminen.

Talous kutistui kaiken kaikkiaan 8 prosenttia tuona vuonna. Presidentti Kim Dae Jungin ja IMF:n johdolla taloutta lähdettiin uudistamaan, jotta päästäisiin takaisin kasvun uralle ja ennen kaikkea siksi, ettei vastaavaa romahdusta enää ikinä tapahtuisi.

Mitä rakenteellisia muutoksia talouteen sitten tehtiin?

Romahduksen kannalta kriittisin tekijä, Chaebolien ulkomainen velka, asetettiin leikkauspöydälle ja sitä pyrittiin yhteisellä sopimuksella pienentämään tuntuvasti. Velkatason pudottaminen onnistuikin varsin hyvin. Kolmenkymmenen suurimman chaebolin velkaantumisaste laski vuoden 1997 viidensadan prosentin keskimääräisestä tasosta 118 prosenttiin vuoteen 2005 mennessä.

Toiminnasta tehtiin läpinäkyvämpää ja siitä tuli raportoida paremmin sidosryhmille. Lisäksi chaebolien oli tarkoitus pyrkiä keskittymään ydinosaamisalueilleen valtavan toimialakirjon sijaan.

Kriisistä selvittiin jo seuraavana vuonna, kun 8 prosentin lasku saatiin kääntymään tuttuun ja turvalliseen 9 prosentin positiiviseen vuosikasvuun. Se kuitenkin jätti Etelä-Korean valtiolle muistutuksen siitä, ettei edes talutusnuorassa käveleviä suuryrityksiä voi täysin kontrolloida.

Paradoksaalisesti markkinoiden keskittymistä harvojen suuryritysten käsiin ei kriisistä huolimatta ole nähty kasvavana uhkana vakaalle talouskasvulle, sillä se on jatkunut ydinosaamispainotuksesta huolimatta aina näihin päiviin saakka. Vuonna 2008 kymmenen suurimman chaebolin osuus Korean bruttokansantuotteesta oli jo lähes 80 %. Keskittyminen voi tuskin enää jatkua, sillä yläraja alkaa olla saavutettu. Riski ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään.

Lähteinä käytetty:

Turkki Teppo. 2009. Tiikeriportti – Korean vimma voittaa maailma. Helsinki: Edita.

Vesterinen Ilmari, Juha Janhunen & Tauno-Olavi Huotari. 2000. Korea – Kolme ovea tiikerin valtakuntaan. Helsinki: Gaudeamus.

Kiinnostuitko?

Korean rikkaimmat ihmiset, chaebol-suvuilla vahva edustus: South Korea’s 50 Richest

Samsungin toimialat: Samsung Operations